Tavallisesti juhannuksena olen matkustanut vanhempieni luo sitä viettämään. Eikä siellä juhannuksen vietto sen kummempaa; vanhempani ovat olleet humalassa ja itse olen tuntenut oloni yksinäiseksi. Mutta olen voinut sanoa olleeni juhannuksena jossakin. Tällä kertaa päätin jäädä juhannukseksi ihan vain Helsinkiin ilman mitään suunnitelmia. En lähtenyt useimpien ihmisten tapaan kaveriporukalla mökille ryyppäämään eikä minua oikeastaan kiinnostakaan sellainen juhannusperinteiden mukainen rellestäminen. Juhannuksen voi aivan hyvin viettää yksinkin omassa rauhassa.
Mutta myönnän kyllä, että tunsin hieman sosiaalista painetta tästä. Työkaverit kyselivät tiiviiseen tahtiin viikonlopun lähestyessä "Minkäslaisia juhannussuunnitelmia sinulla on?". Niihin ei vain tohtinut suoraan töksäyttää: "Ei mitään!", vaan vastasin suunnitelmien olevan vielä aika avoimet. Ja oikeasti niin kyllä useimmiten haluankin niiden olevan. Ahdistun, jos kalenteriini on kirjattu liikaa menoja eikä minulla oikein ole omia rauhallisia hetkiä tiedossa.
Mutta noista tiedusteluista siis aloin kokea painetta siitä, että minun "pitäisi" olla juhannuksena jossakin. Facebookin uutisvirtakin on vaan täynnä kuvia ihmisistä porukalla juhannustaan viettämässä. Ensiviikolla työkaverit kyselevät missä juhannukseni vietin ja minua hieman hävettää, kun joudun toteamaan viettäneni sen yksin kotona. Mietin, olisiko minun pitänyt varta vasten käydä ihmisten ilmoilla, jotta olisin voinut sanoa jossain käyneeni. Mikä on typerää, koska ei tietenkään tarvitse. Vapaapäivissähän pararasta on se, että ne voi viettää miten itse haluaa. Eriasia tietysti, jos joku joutuu kokemaan tahtomattaan jatkuvaa yksinäisyyttä. Mutta huolimatta siitä, että viihdyn yksin, minäkin koen ajoittaen yksinäisyyttä. Tästä aiheesta kirjoittelen myöhemmin enemmän, mutta linkkaampa tähän siitä mieleeni tulleen Yksinäisyyden yllättämät -dokumentin. Se on vielä muutaman viikon Katsomosta katsottavissa.
Nyt en tunne yksinäisyyttä, vaan osaan täysillä nauttia tästä omasta rauhasta. Kämppiksenikin lähti illanviettoon jonnekin. Mutta eilen tunsin kuitenkin yksinäisyyttä. Osittain se johtui tuosta sosiaalisesta paineesta, kun "pitäisi" olla jossain ihmisten keskellä. Osittain se johtui siitäkin, että usein yksinvietettyinä juhlapyhinä oma yksinäisyys vain korostuu. Kyse ei ole siitä, että kaipaisin minnekään ryhmäryyppäjäisiin, mutta kyllä sitä kuitenkin jonkun kanssa haluaisi olla. Sen yhden erityisen ihmisen kanssa. Ei sille mitään mahda, että tällaisina juhlapyhinä ne yksin sinkkuna viettäneenä asia erityisesti painaa mieltä.
Mutta siis ison porukan kesken järjestettyjä ryyppäjäisjuhlia en enää kaipaa, vaan mieluummin juhannukset, vaput yms. kekkerit vietän pienemmän porukan kesken. Tai vaikka yksinkin. Ja tällä kertaa tosiaan juhannukseni oli mukavan rauhallinen. Mutta juhannuksen seutu on mielestäni todella mukavaa aikaa, koska on paljon valoa eikä vielä liian hiostavat ilmatkaan. Ja siksi juhannus olisi parhaimmillaan jossain luonnonhelmassa vietettynä. Nyt minulla oli kaupunkijuhannus ja siinä mielessä juhannukseni meni jopa hieman "hukkaan". Mutta ei se mitään, koska kesä on vasta alkamassa. Vaikkakin ihmisillä on ärsyttävän negatiivisesti tapana sanoa kesän olevan nyt ohi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti