Herkkyytensä ja sisäänpäinsuuntautuneen luonteensa vuoksi introvertit saattavat ottaa asiat tavallista raskaammin ja ovat taipuvaisia erilaisille henkisille ongelmille kuten ahdistuneisuudelle ja masennukselle. Introvertit.netin foorumilla on aiheesta oma topikkinsa ja muistaakseni Laurie Helgoekin kirjoitti aiheesta kirjassaan.
Minäkin olen huomannut itsessäni näitä piirteitä. Otan joskus asiat aika raskaasti ja taivun herkästi alakuloon. Onnistun tekemään itseni alakuloiseksi ihan vain ajattelemalla. Joskus jokin ikävä asia tulee mieleeni, alan sitä päässäni pyörittelemään, vaivun synkkiin ajatuksiin ja saan itselleni pahan olon aikaiseksi. Varsinkin nuoremmalla iällä ajatukset liittyivät minuun itseeni ja kuinka huono ihminen olen. Tunsin niin voimakkaasti silloin minussa olevan jotain vialla. Usein se tapahtui tiettyjen sosiaalisten tilanteiden jälkeen. Se oli aikaa ennen kuin tiesin mitään koko introvertti-ekstrovertti asiasta. Nyt tiedettyäni itseni introvertiksi en enää koe, että minun pitäisi millään tapaaa muuttua siinä suhteessa. Olen onnellisesti introvertti.
Nykyisin negatiiviset ja alakuloon vaivuttavat ajatukseni liittyvät pääasiassa ihmissuhteisiin. Tai oikeastaan niiden puutteeseen. Olen 27-vuotias mies, enkä ole koskaan seurustellut. Olen kyllä tavannut ja tapaillut aivan ihania naisia. Niitä kyllä maailmassa riittää. Olen ollut syvästi ihastunut. Mutta koskaan ei kukaan heistä ole minua kohtaan tuntenut minkäänlaista romanttista kiinnostusta. Olen aina tullut torjutuksi. Minusta tuntuu, etten vaan kelpaa kenellekään. Ja tämä asia minusta alkaa tuntua jo aika raskaalta...
Nyt alkuvuodesta minulla oli pidempi alakuloisuusjakso. Sen lisäksi, että minulla oli valtavaa kaamosväsymystä, minulla tuli myös turhautuneisuutta epäonnisista naisasioista johtuen. Viime vuoden loppuun mennessä olin jo turhan monta kertaa saanut kuulla "En halua olla kuin kaveri...", "Ei meistä ainakaan pariskuntaa tule..." jne. Ei enää oikein jaksanut. Mieltä kalvoi yksinäisyys ja samalla se voimakas tunne siitä, ettei minua kukaan halua. Nämä ajatukset pyörivät päällimmäisenä mielessä ja saivat minut todella alakuloiseksi. En jaksanut enää yrittää mitään, vaan halusin kokonaan muuta ajateltavaa. Aloin harrastaa pitkänmatkanjuoksua. Huomasin, että kun elimistölleen antaa kunnon rääkkiä, ei siinä tule niitä negatiivisia ajatuksia mietittyä.
Koskaan minulla ei ole masennusta diagnosoitu enkä ole edes apua siihen hakenutkaan. Enkä kyllä epäilisikään itselläni olevan siihen niin paljon taipumusta, että voitaisiin puhua sairaudesta. Mutta olen kyllä oppinut tiedostamaan, että minulla on taipumusta välillä ottaa asiat turhankin raskaasti ja ajaa itseni sitä kautta alakuloon. Tiedän minussa olevan tämän vian ja että siitä kannattaisi pyrkiä pääsemään eroon. Joten kyllä tämä introverteille ominainen syvä itsetutkiskelu on toiminut jo osittaisena terapiana sinällään.
Mutta nyt minusta tuntuu, että itse-itselleen terapeuttina toimiminen ei enää riitä. Voisi olla paikallaan vihdoin puhua näistä tuntemuksista ääneen jollekin ja saada ulkopuolista näkökulmaa. Olen terapeutilla käyntiä joskus aiemmin miettinyt, mutta nyt minusta todella tuntuu, että on sen aika. Ja kuulemma ihan muutenkin terapeutin kanssa keskustelu voi olla introvertille mielenkiintoinen ja avartava kokemus. Kun introvertti tykkää harrastaa itsetutkiskelua luonnostaan, voi olla todella mielenkiintoista kun ammattilainen auttaa avaamaan ja selkeyttämään hänen päänsä sisältöä vieläkin tarkemmin.
En kylläkään oikein edes tiedä, miten aloittaisin terapeutin kanssa juttelun. Siksi haluasin ensiksi lähettää hänelle päiväkirjani etukäteen luettavaksi, jonka jälkeen istuisin alas hänen kanssaan ja kysyisin häneltä: "Mitä minun oikein pitäisi tehdä?" Olen siis kirjoittanut 10 vuotta päiväkirjojani ja se on ollut erittäin terapeuttista. Ja oikeasti haluaisin terapeutin lukevan ne ennen tapaamistamme. Ehkei kuitenkaan aivan kaikkea, koska olen kirjoittanut aivan helvetisti. Joten alanpa käymään päiväkirjojani läpi ja kasaan niistä jonkinlaisen lukupaketin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti