Kuinka kysyä tuntematonta ulos?

Minä en kulje harrastuksissa, joiden kautta tulisin tutustuneeksi uusiin ihmisiin. Harrastan yksilölajeja. Työni puolesta toisinaan uusia ihmisiä tapaan, mutta työskentelen alalla jossa nuo uudet tuttavuudet ovat pääasiassa miehiä. Tahdon sanoa siis sitä, että normaaleissa arkisissa kuviossani ei juurikaan pyöriskele kauniimman sukupuolen edustajia joista voisin jonkun erityisen kiinnostavan yksilön bongata. Mutta toisinaan on jotain kuvioita, joiden puitteissa joku tietty nainen tulee vastaan kerta toisensa jälkeen ja tarttuu "kiikariini".

Niin on sattumoisin käynyt kohdallani nyt. On yksi nainen, jonka olen huomannut kulkevan kanssani samaa työmatkaa. Hän tulee aamuisin kanssani samaan aikaan junalla keskustaan, kuljemme siitä metroon ja jäämme samalla pysäkillä pois. Niin kulkee aika moni muukin työmatkalainen samassa joukossa, mutta sieltä väenpaljoudesta aina vain tuo tyttö onnistuu osumaan silmiini. Kun olen nyt tuon nätin ja ujonoloisen tytön huomannut kerta toisensa jälkeen kulkevan kanssani sama työmatkaa, en mahda sille mitään, että kiinnostukseni on alkanut heräämään. Kukahan on tuo tyttö? Haluaisinpa ottaa siitä selvää pyytämällä hänet treffeille...

Mutta mutta... kuinka helkatissa?

Kuinka ihmeessä sitä tuolla normaalissa arjessa työmatkallani lähestyisin tuota täysin tuntematonta ihmistä? En introverttinä luonteena muutenkaan ole koskaan osannut mennä tuntemattomien ihmisten luo avaamaan keskustelua ja heittämään jotain small-talkia. Ei oikein onnistu. Haluaisin vain päästä kahden kesken juttelemaan tuon naisen kanssa esim. kahvikupposen äärellä. Mutta kuinka helkutissa kysyn hänet sinne? Kuinka tehdä se niin, jotta vaikuttaisin kuitenkin järjelliseltä ihmiseltä...

Introvertit taipuvaisia masennukseen

Herkkyytensä ja sisäänpäinsuuntautuneen luonteensa vuoksi introvertit saattavat ottaa asiat tavallista raskaammin ja ovat taipuvaisia erilaisille henkisille ongelmille kuten ahdistuneisuudelle ja masennukselle. Introvertit.netin foorumilla on aiheesta oma topikkinsa ja muistaakseni Laurie Helgoekin kirjoitti aiheesta kirjassaan.

Minäkin olen huomannut itsessäni näitä piirteitä. Otan joskus asiat aika raskaasti ja taivun herkästi alakuloon. Onnistun tekemään itseni alakuloiseksi ihan vain ajattelemalla. Joskus jokin ikävä asia tulee mieleeni, alan sitä päässäni pyörittelemään, vaivun synkkiin ajatuksiin ja saan itselleni pahan olon aikaiseksi. Varsinkin nuoremmalla iällä ajatukset liittyivät minuun itseeni ja kuinka huono ihminen olen. Tunsin niin voimakkaasti silloin minussa olevan jotain vialla. Usein se tapahtui tiettyjen sosiaalisten tilanteiden jälkeen. Se oli aikaa ennen kuin tiesin mitään koko introvertti-ekstrovertti asiasta. Nyt tiedettyäni itseni introvertiksi en enää koe, että minun pitäisi millään tapaaa muuttua siinä suhteessa. Olen onnellisesti introvertti.

Nykyisin negatiiviset ja alakuloon vaivuttavat ajatukseni liittyvät pääasiassa ihmissuhteisiin. Tai oikeastaan niiden puutteeseen. Olen 27-vuotias mies, enkä ole koskaan seurustellut. Olen kyllä tavannut ja tapaillut aivan ihania naisia. Niitä kyllä maailmassa riittää. Olen ollut syvästi ihastunut. Mutta koskaan ei kukaan heistä ole minua kohtaan tuntenut minkäänlaista romanttista kiinnostusta. Olen aina tullut torjutuksi. Minusta tuntuu, etten vaan kelpaa kenellekään. Ja tämä asia minusta alkaa tuntua jo aika raskaalta...

Nyt alkuvuodesta minulla oli pidempi alakuloisuusjakso. Sen lisäksi, että minulla oli valtavaa kaamosväsymystä, minulla tuli myös turhautuneisuutta epäonnisista naisasioista johtuen. Viime vuoden loppuun mennessä olin jo turhan monta kertaa saanut kuulla "En halua olla kuin kaveri...", "Ei meistä ainakaan pariskuntaa tule..." jne. Ei enää oikein jaksanut. Mieltä kalvoi yksinäisyys ja samalla se voimakas tunne siitä, ettei minua kukaan halua. Nämä ajatukset pyörivät päällimmäisenä mielessä ja saivat minut todella alakuloiseksi. En jaksanut enää yrittää mitään, vaan halusin kokonaan muuta ajateltavaa. Aloin harrastaa pitkänmatkanjuoksua. Huomasin, että kun elimistölleen antaa kunnon rääkkiä, ei siinä tule niitä negatiivisia ajatuksia mietittyä.

Koskaan minulla ei ole masennusta diagnosoitu enkä ole edes apua siihen hakenutkaan. Enkä kyllä epäilisikään itselläni olevan siihen niin paljon taipumusta, että voitaisiin puhua sairaudesta. Mutta olen kyllä oppinut tiedostamaan, että minulla on taipumusta välillä ottaa asiat turhankin raskaasti ja ajaa itseni sitä kautta alakuloon. Tiedän minussa olevan tämän vian ja että siitä kannattaisi pyrkiä pääsemään eroon. Joten kyllä tämä introverteille ominainen syvä itsetutkiskelu on toiminut jo osittaisena terapiana sinällään.

Mutta nyt minusta tuntuu, että itse-itselleen terapeuttina toimiminen ei enää riitä. Voisi olla paikallaan vihdoin puhua näistä tuntemuksista ääneen jollekin ja saada ulkopuolista näkökulmaa. Olen terapeutilla käyntiä joskus aiemmin miettinyt, mutta nyt minusta todella tuntuu, että on sen aika. Ja kuulemma ihan muutenkin terapeutin kanssa keskustelu voi olla introvertille mielenkiintoinen ja avartava kokemus. Kun introvertti tykkää harrastaa itsetutkiskelua luonnostaan, voi olla todella mielenkiintoista kun ammattilainen auttaa avaamaan ja selkeyttämään hänen päänsä sisältöä vieläkin tarkemmin.

En kylläkään oikein edes tiedä, miten aloittaisin terapeutin kanssa juttelun. Siksi haluasin ensiksi lähettää hänelle päiväkirjani etukäteen luettavaksi, jonka jälkeen istuisin alas hänen kanssaan ja kysyisin häneltä: "Mitä minun oikein pitäisi tehdä?" Olen siis kirjoittanut 10 vuotta päiväkirjojani ja se on ollut erittäin terapeuttista. Ja oikeasti haluaisin terapeutin lukevan ne ennen tapaamistamme. Ehkei kuitenkaan aivan kaikkea, koska olen kirjoittanut aivan helvetisti. Joten alanpa käymään päiväkirjojani läpi ja kasaan niistä jonkinlaisen lukupaketin.

Kun yö on parasta luomisaikaa

Alkuvuodesta koin erittäin kovaa väsymystä ja siihen apua netistä etsineenä törmäsini ensikertaa melatoniiniin ja vuorokausirytmin häiriöihin ja innostuin itsekin kirjoittamaan aiheesta tämän artikkelin.

Aihe palasi nyt mieleeni, kun huomasin juuri Ylen julkaisseen tänään aiheeseen liittyvän jutun. Nyt kun ei ole enää sellaista kamalaa kaamosta kuin talvella, on vireystasoni aivan erilainen. Valolla on valtavan suuri merkitys. Vuorokausirytmini on silti yhä edelleen samanlainen, eli jos joudun heräämään ennen yhtätoista, tekee nouseminen vaikeaa. Mutta pystyn käynnistymään huomattavasti nopeammin. Eli kesäisin en koe aivan yhtä tuskalliseksi sitä normaalia yhdeksästä-viiteen -työrytmiäni. Se on ihan ok noin työpäiväksi, vaikka vapaapäivinä mieluiten nukun pitkään ja valvon myöhään.

Mutta aina päivän luovin hetki alkaa vasta iltakahdeksan jälkeen. Aivoni ikäänkuin heräävät tosissaan silloin. Ja tuollon kaikki muutkin hälinät ympärillä alkavat hiljentymään ja tuo rauha antaa lisää tilaa luovuudelleni. Sitä tekee myös samaan aikaan ikkunasta näkyvä kaunis kesäinen auringonlasku. Kaikkein parasta aikaa vuorokaudesta on tämä. Harmi tosiaan, että nyt tämän hyvän flown käynnistyttyä täytyy jo kohta käydä nukkumaan aikaisen herätyksen vuoksi.

Ajatustenvaihtoa introverttiydestä

Tapasin sattumoisin henkilön joka oli tekemässä eräänlaista tutkimusta ihmisluonteesta. Minä tietysti häneltä kysyin, liittyykö siihen myös introversio-extroversio asia ja että onko asia hänelle mitenkä tuttu. Hän kertoi asiaan tutustuneensa ja muun muassa Susan Cainiakin lukeneensa. Mutta siltikin hän tuntui olevan aika epätietoinen näistä asioista. Hänen puheistaan päätellen hänelläkin oli vielä niitä tyypillisiä harhaluuloja introverteistä. Ja hänen vieressä istunut kaverinsa ei ollut edes kuullut koko introvertti -sanaa ja ihmetteli mitä se tarkoittaa. Vaikkakin hän itsessään on aika introvertti luonteeltaan. Mutta siinä oli taas osoituksena se, kuinka vähän introverttiydestä yleisesti valitettavasti tiedetäänkään.

Keskustelimme introversiosta hyvän tovin ja voi miten mukavaa se olikaan! Siis päästä kerrankin kunnolla keskustelemaan ja vaihtamaan ajatuksia tästä asiasta jonkun kanssa kasvokkain, eikä aina netin keskustelupalstoilla. Tästä asiasta minulla riittää paljon juteltavaa ja puhuisin siitä mielelläni, koska se on niin isossa asiassa omassa elässäni. Se oikeastaan määrittää oman olemukseni aivan kokonaan ja olen koko asiasta tullut tietoiseksi vasta muutama vuosi sitten. Sitä ennen tunsin olevani jollain tapaa viallinen. Siksi niin mielelläni jakaisin ajatuksia ja kokemuksia tästä asiasta jonkun kanssa.

Ja itseasiasssa haluaisin tehdä muutakin. Haluasin tuoda asiaa julki jollain tapaa omasta puolestani vähän kuten Susan Cain ja Laurie Helgoe ovat tehneet kirjoillaan. Kirjailijaa minusta ei tule, vaikka blogillani tykkäänkin näitä asioita pohdiskella. Mutta minulla on kyllä muita ideoita, joita olen siitä lähtien miettinyt kun ensikertaa introversio -asia minulle valkeni. En ole niitä kuitenkaan kovin vakavasti miettinyt käytännössä lähteväni toteuttamaan. Nyt kun taas sai vaihtaa ajatuksia jonkun ihmisen kanssa, niin omat ideat taas vain vahvistuivat. Jotain haluaisin kyllä osaltani tehdä.

Kun kerroin tälle henkilölle omasta introverttiydestä ja kuinka viihdyn yksin, niin hän kysyi, tunnenko koskaan yksinäisyyttä. "En", minä vastasin. Minä valehtelin. Lisäsin kyllä sen perään: "...Tai no joskus.", mutta jos rehellisiä ollaan, niin olen usein yksinäinen. Todella usein. Asiaa on vaikea sanoa ääneen, koska sitä häpeää.

"Olen todella usein yksinäinen"

Sinkkujen yksinäisyys on vaiettu aihe
Yksinäisyys ahdistaa, syrjäytää ja sairastuttaa
Yksinäisyys koettelee monia - "Valtavan iso ongelma"

Yksinäisen juhannus

Tavallisesti juhannuksena olen matkustanut vanhempieni luo sitä viettämään. Eikä siellä juhannuksen vietto sen kummempaa; vanhempani ovat olleet humalassa ja itse olen tuntenut oloni yksinäiseksi. Mutta olen voinut sanoa olleeni juhannuksena jossakin. Tällä kertaa päätin jäädä juhannukseksi ihan vain Helsinkiin ilman mitään suunnitelmia. En lähtenyt useimpien ihmisten tapaan kaveriporukalla mökille ryyppäämään eikä minua oikeastaan kiinnostakaan sellainen juhannusperinteiden mukainen rellestäminen. Juhannuksen voi aivan hyvin viettää yksinkin omassa rauhassa.

Mutta myönnän kyllä, että tunsin hieman sosiaalista painetta tästä. Työkaverit kyselivät tiiviiseen tahtiin viikonlopun lähestyessä "Minkäslaisia juhannussuunnitelmia sinulla on?". Niihin ei vain tohtinut suoraan töksäyttää: "Ei mitään!", vaan vastasin suunnitelmien olevan vielä aika avoimet. Ja oikeasti niin kyllä useimmiten haluankin niiden olevan. Ahdistun, jos kalenteriini on kirjattu liikaa menoja eikä minulla oikein ole omia rauhallisia hetkiä tiedossa.

Mutta noista tiedusteluista siis aloin kokea painetta siitä, että minun "pitäisi" olla juhannuksena jossakin. Facebookin uutisvirtakin on vaan täynnä kuvia ihmisistä porukalla juhannustaan viettämässä. Ensiviikolla työkaverit kyselevät missä juhannukseni vietin ja minua hieman hävettää, kun joudun toteamaan viettäneni sen yksin kotona. Mietin, olisiko minun pitänyt varta vasten käydä ihmisten ilmoilla, jotta olisin voinut sanoa jossain käyneeni. Mikä on typerää, koska ei tietenkään tarvitse. Vapaapäivissähän pararasta on se, että ne voi viettää miten itse haluaa. Eriasia tietysti, jos joku joutuu kokemaan tahtomattaan jatkuvaa yksinäisyyttä. Mutta huolimatta siitä, että viihdyn yksin, minäkin koen ajoittaen yksinäisyyttä. Tästä aiheesta kirjoittelen myöhemmin enemmän, mutta linkkaampa tähän siitä mieleeni tulleen Yksinäisyyden yllättämät -dokumentin. Se on vielä muutaman viikon Katsomosta katsottavissa.

Nyt en tunne yksinäisyyttä, vaan osaan täysillä nauttia tästä omasta rauhasta. Kämppiksenikin lähti illanviettoon jonnekin. Mutta eilen tunsin kuitenkin yksinäisyyttä. Osittain se johtui tuosta sosiaalisesta paineesta, kun "pitäisi" olla jossain ihmisten keskellä. Osittain se johtui siitäkin, että usein yksinvietettyinä juhlapyhinä oma yksinäisyys vain korostuu. Kyse ei ole siitä, että kaipaisin minnekään ryhmäryyppäjäisiin, mutta kyllä sitä kuitenkin jonkun kanssa haluaisi olla. Sen yhden erityisen ihmisen kanssa. Ei sille mitään mahda, että tällaisina juhlapyhinä ne yksin sinkkuna viettäneenä asia erityisesti painaa mieltä.

Mutta siis ison porukan kesken järjestettyjä ryyppäjäisjuhlia en enää kaipaa, vaan mieluummin juhannukset, vaput yms. kekkerit vietän pienemmän porukan kesken. Tai vaikka yksinkin. Ja tällä kertaa tosiaan juhannukseni oli mukavan rauhallinen. Mutta juhannuksen seutu on mielestäni todella mukavaa aikaa, koska on paljon valoa eikä vielä liian hiostavat ilmatkaan. Ja siksi juhannus olisi parhaimmillaan jossain luonnonhelmassa vietettynä. Nyt minulla oli kaupunkijuhannus ja siinä mielessä juhannukseni meni jopa hieman "hukkaan". Mutta ei se mitään, koska kesä on vasta alkamassa. Vaikkakin ihmisillä on ärsyttävän negatiivisesti tapana sanoa kesän olevan nyt ohi.

Juhlat eivät ole juttuni

Juu, juhlat eivät oikein ole makuuni. Toisinaan juhlissa kuitenkin löytää jonkun samanhenkisen jonka kanssa vetäytyä syrjempään keskustelemaan kahden kesken. Mutta toissailtaisissa juhlissa tunsin olevani aika ulkopuolinen. Olivat uuvuttavat pippalot. Se ei ollut siis mitenkään "hauskanpitoa", kuten juhlien muuten ajatellaan olevan. Eilenkin ois ollu toiset juhlat tiedossa, mutta jätinpä ne aivan suosiolla väliin, että saisin latautua edellisistä. Me introvertithän olemme tällaisia tylsimyksiä emmekä osaa pitää hauskaa. (kts. tästä kohta 9: http://introvertinidylli.blogspot.fi/2015/03/yleisia-harhaluuloja-introverteista-22.html)

Juhlien jälkeen suuntasin kotia kohti Helsingin keskustan läpi. Mahdoton sitä humalaisten ja örveltävien ihmisten määrää siellä. Ei ole ollenkaan minun juttuni. Nyt vietän rauhallista sunnuntaita kotonani. Sunnuntai on päivistä mitä parhain. Ihmiset makaavat krapulassa kotonaan, kukaan ei jaksa lähteä minnekään ja saan itsekin olla aivan rauhassa.

Torstaita

Huomenna olisi eräät juhlat tiedossa, mutta en oikein jaksaisi sinne mennä. Me introvertit emme yleensä isoista juhlista suuremmin innostu. Mutta olen niihin oikeastaan jo lupautunut menemään jo aikoja sitten, ja en mitään tekosyitäkään kehtaisi alkaa enää keksimään. Mutta ihan hyvää kai se tekee välillä pippaloissakin käydä. Voi kuitenkin olla, että niiden jälkeen minun tarvitsee latautua koko viikonloppu yksikseni.

Olen jatkanut sen neittineitokaisen kanssa viestittelyä ja todella hyvin meillä käy yksiin ajatukset hänen kanssaan. Haluan tavata hänet. Joten täytyypä seuraavaksi ehdottaa hänelle sellaista.

Tiistaita

Eipä mitään ihmeempää, normi päivä töissä ja se hurahti kyllä vauhdilla. Tykkään tosi paljon työstäni! Se on juuri sopivanlaista introvertille luonteelleni. Minulla on oma huone jossa saan rauhassa työskennellä yksin, mutta tarvittaessa saan sopivasti sosialisoitumista työkavereiden kanssa. Tässä juuri startanneessa kesän työprojektissa kyllä tuntuu työnsarkaa riittävän ja voi olla, että loppukesästä tulee vähän kiirusta sen kanssa. Mutta eiköhän tästäkin selvitä.

Kotona sain viettää iltani yksin, kun kämppikseni oli jossain muualla. Kämppikseni vaihtui alkukeväästä ja tämä tuorein on kyllä todella mukava. Hän on aikalailla samanluontoinen kuin minäkin, eli viihtyy hyvin omissa oloissaan. Me molemmat touhuilemme paljon omiamme, mutta vietämme myös paljon aikaa yhdessä. Olen viettänyt hänen kanssaan jo varmasti enemmän aikaa kuin aiempien kämppisteni kanssa yhteensä.

Olen toki miettinyt omaa yksiötä, mutta täytyy nyt kimppa-asumiseen totuttuani sanoa, että en välttämättä haluaisikaan asua täysin yksin. On oikeasti mukava, että samassa taloudessa on joku jonka kanssa jutella ja vaihtaa ideoita ja ajatuksia. Asuinkumppanini minun täytyy tietysti valita tarkkaan eli hänen täytyy olla kaltaiseni introverttiluonne. En todellakaan haluaisi, että työpäivän jälkeen kotiin tullessani se olisi täynnä vieraita ihmisiä joita kämppikseni olisi kutsunut kylään. Pahimmassa tapauksessa juhlimaan. Mutta mistään sellaisesta ei ole tämän kämppisen kanssa pelkoa. Todella mukava ja mahtava on tämä kämppikseni! Olipa nyt kuitenkin ihan mukava latautua täysin yksin ja tykkään soitella musiikkiakin vähän kovemmalla kun kämppikseni ei ole paikalla.

Ja se eilinen deittipalstojen nainen vastasi ja minä vastasin takaisin. Ja yhä kiinnostavammalta naiselta vaikuttaa hän.

Paluu nettideittailuun

Viime vuonna harrastin nettideittailua ja niistä kokemuksista kirjoittelin vanhalla blogillani. Nettitreffeilu on todella hyvä kanava introverteille uusiin ihmisiin tutustumiseen ja tapasin sitä kautta mukavia naisia. Mutta sitten minulla jäi se harrastus. Ei ole vaan jaksanut.

Mutta täytyy kyllä palata yrittämään sen parissa. Löysinkin tänään yhden hyvältä vaikuttaneen naisen profiilin ja laittelin hänelle viestiä. Joten katsotaan miten käy...

Tervetuloa

Hei ja tervetuloa blogilleni. Aloitin nyt blogaamisen uudestaan siitä vinkkelistä, että puran joka päivä ulos omia ajatuksiani ja kerron omasta elostani, vaikka minulla ei sinänsä mitenkään erityisempää sanottavaa olisikaan. Nytkin esimerkiksi vietän yksin kotona rauhallista sunnuntaita naukkaillen vielä kaikessa rauhassa aamukahviani. Minulla ei ole minkäänlaista suunnitelmaa tälle päivälle ja puhelimeni on äänettömällä. Kun olen joskus lukenut jotain sinkkublogeja, niin monesti ihmiset kertovat sunnuntain olevan pahin päivä. Silloin kuulemma yksinäisyys konkretisoituu. Mutta minusta näin introverttinä ollessa sunnuntai on ehkä paras päivä. Saan olla aivan rauhassa eikä mitään kiirettä minnekään.

Olen siis introvertti ja koen olevani sitä aikalailla ääripäästä. Introverttiys onkin yksi elämäni merkityksellisimmistä asioista ja siitä aiheesta tulen paljon kirjoittelemaan. Mutta vaikka olenkin introvertti, niin kärsin yksinäisyydestä. Kavereita minulla on riittävästi ja voin viettää yksin vaikka viikkoja ketään heistä näkemättä. Mutta samaan aikaan kaipaan kovasti omaa puolisoa, rakkautta ja läheisyyttä.

Kyllä, vaikka me introvertit viihdymme yksin, yhtälailla mekin kaipaamme sitä tiettyä ihmistä elämäämme. Esimerkiksi nämä kuuluisat introverttiyden julistajat Sucan Cain ja Laurie Helgoe ovat molemmat perheellisiä naisia. Ja tässä yksi vasta löytämäni introvertin blogi joka hänkin satttuu olemaan perheellinen nainen. Blogissa on hyvin kirjoitettua inrovertin ajatuksia joihin todella samaistuin. Muiden introverttien ajatuksia on aina mukava lukea. Harmi, että hän ei ole blogiaan näyttänyt enää jatkavan. Mutta onneksi on introvertit.net/forum. Sinne heti jos joltain introvertiltä on tuo paikka vielä jäänyt löytämättä.

Mutta tosiaan rakkauden löytäminen on kaikista tärkein asia itselleni. En mitään pidä niin merkityksellisenä, enkä mitään kaipaa yhtä paljon kuin sitä. Mainittakoon vielä, että olen 27-vuotias mies, enkä ole koskaan seurustellut. Tänne blogilleni vuodattelen rehellisesti omia ajatuksiani terapiamielessä. Onpahan edes joku paikka jonne avautua, kun  ei minulla oikein ole ketään kaveria kenelle aiheesta voisin uskoutua. Vastentahtoinen yksinäisyys on häpeä josta on vaikea puhua.

Eli tästä on kyse. Tervetuloa.