keskiviikko 31. toukokuuta 2017

Menettämisen pelosta vielä

Typerää että minä tällaisen murehtimiseen käytän aikaa. Tyttöystäväni on kuitenkin ehkä maailman luotettavampia ihmisiä. Mutta kuten aiemmissa kirjoituksissani on tullut ilmi, niin minulla on vahvana hylkäämisen tunnelukko ja siksi heräsi tällainen pelko kun naiseni toisesta miehestä alkoi puhumaan. Vaikka luotan tyttöstävääni, en silti yhtäkkiä voi pelkoani häivettää. Luulen että pitää alkaa lukea Kimmo Takasen Tunne lukkosi kirjaa uudelleen ja alkaa työstää asiaa sen avulla.

Uskon, että asiaa auttaa jos siitä avaudun. Siksi lähden liikeelle vuodattelemalla tänne kaikki ajatukseni siitä, miten pelkään tyttöystäväni menettäväni. Aikamoista ajatuslaukkaa olen ehtinyt asiasta käydä. Olen googletellut netin läpi aihetta "naisen miespuoliset kaverit". Löytämäni vastaukset eivät tietenkään ole yhtään helpottaneet huoliani. Jos on jokin mieltä painava huoli, niin viimeinen paikka johon siihen kannattaa lähteä hakemaan apuja on internetin keskustelupalstat. Muutoin mielessä on kohta vain entistä isompia huolia.

Tutkimus: Miehet ja naiset eivät voi olla vain ystäviä

Naiset “geneettisesti ohjelmoitu” pettämään – salasuhde toimii varasuunnitelmana

Vauva.fi: Naisen miespuoliset kaverit. Vain kavereita? :
"No minulla oli joskus paljonkin mies"kavereita" loppujen lopuksi oikeasti tajusin että suurin osa heistä olisi vain halunnut seksiä joten yhteydenpito loppui :D Ehkä sun nainen ei vaan tajua että ne haluaa seksiä tai sit ne on oikeesti kavereita.. Tai sit se pettää." 
"Kannattaa olla erittäin varovainen tuollaisen naisen kanssa. Kyseinen nainen voi ystävyyden varjolla pettää sinua todella kauan. Hän menee vähän "vierailemaan" ystävänsä luona."
  
 
Törmäsin myös toisenlaiseen termiin nimeltä "Emotionaalinen pettäminen"

Petätkö kumppaniasi emotionaalisesti? Näistä merkeistä sen tiedät
Petätkö kumppaniasi – henkisesti? Havahdu näihin merkkeihin

Tyttöystäväni kertoi viimeksikin nähdessämme "Kuinka mukava sen miehen kanssa onkaan jutella. Hänen kanssaan voi keskustella vaikka mistä ja hän on tosi avarakatseinen. Olen ihan täpinöissäni aina kun saan keskustella."

Vaikuttaa että heillä on syntynyt vahva henkinen yhteys ja pelkäänkin, että se lähentää heitä liian paljon koska: 
"Monet tämän kaltaiset henkiset suhteet muuttuvat seksisuhteeksi, Saltz kuvaa."

 
 On monia syitä miksi pelkään naiseni jollekin toiselle menettäväni:

- Aiemmat kokemukseni: Olen saanut ennenkin kuulla ihastukseni kohteen kiinnostuneen jostain toisesta

- Tyttöystäväni vähättelevät puheet itsesään. Jostain syystä hänellä on hieman huono itseluottamus: "Ei sinun tarvitse pelätä, että joku muu minut veisi. Kukapa minua lähestyisi. Sinä olet ainut joka minut hyväksyy omana itsenäni." Niin mitä jos tyttöystäväni saakin huomata, että tarjolla olisi toinen mies joka osoittaa häneen kiinnostusta...? Alkaako se nostaa tyttöystäväni itsetuntoa ja saa hänen olonsa tuntumaan erityisen hyvältä. Ja sitten... Tästä syystä minä yritän tehdä kaikkeni, että tyttöystäväni saisi tuntea itseni erityiseksi ja haluttavaksi MINUN kanssani.

- Hän on herkkä ja reagoi vahvasti. Jos minä aiheutan hänelle pienenkään epämillyttävyyden tunteen, pelkään että hän lähtee hakemaan lohtua toisen miehen sylistä. Varsinkin kun hän on kuvaillut kuinka mukava sen miehen kanssa on jutella kaikesta. Parisuhteestammekin hän kuulemma on paljon hänelle avautunut...

- Yksinkertaisesti vaihtelevuuden haku... kyllästyminen tasaiseen arkeen... Hän on joskus puhunut että "Melkein pelottaa kun meillä on mennyt niin tasaisesti..."

*  *  *

Pohjimmiltaan on kyse kaikessa on siitä, että pelkään oman toimintani olevan jotenkin vääränlaista ja riittämätöntä. Ja että se ajaa tyttöystäväni pois - sen toisen läheiseksi muodostueneen miehen syliin. Pelko saattaa saada minut tarkkailemaan ja varomaan toimintaani liiankin kanssa. Minusta voi tulla liian kiltti. Sekään ei ole hyvä, kuten täälläkin eräs nainen kertoo omasta miehestään joka on kuulemma maailman ihanin, mutta silti häntä se VITUTTAA.

Vastaajat arvelivat, että naisella on ikä- tai muuta kriisiä elämässään ja parisuhteessakin menee "liian tasaisesti", niin siitä moinen tunteilu. Jostain syystä minäkin mietin pitkälle tulevaisuuttamme, että miten pystyn pitämään suhteemme toiselle osapuolelle kiinnostavana tulevina vuosina (ja vuosikymmeninä). Ettei se vain muuttuisi tasaisen tylsäksi. Tietysti nettiä selailin ja päädyin mm: tällaiseen: Tutkimus selvitti: Näin monta vuotta häiden jälkeen naiset alkavat pettää

Ja jostain luin, että nainen tutkiskelee tarkemmin elämäänsä aina tietyin väliajoin esim. juuri pyöreitä täytettyään. Kuten omakin naiseni on juuri tekemässä. Silloin hän miettii onko elämä ja hänen kumppaninsa sitä mitä hän on halunnut ja silloin hän on alttiina tekemään radikaaleja muutoksia. Hakemaan jännitystä muualta ja niin pois päin. Toki miehilläkin on "oikkunsa", kuten Coolidge -efekti. Jos olisinkin nainen, niin tilanteessani varmasti stressaisin asiaa tuolta kannalta. Ja kuten artikkelissakin mainitaan, en minäkään miehenä halua naiseni tietävän tuollaisesta. Vaikka me muuten välillä keskustelemme elämän ja ihmisyyden syvällisiä puolia, en aio tuollaisesta mainita. En tahdo että hän alkaisi käymään päässään jotain samanlaista ajatuslaukkaa kuin minä tällä hetkellä.

 
Tällaisia minä siis vain mietin. Miksi? Pois tällaiset ajatukset! Ei tietenkään ole järkeä elää pelossa, että toinen osapuoli saattaa kohta pettää. Jos elämässä vain miettii, että jotain pahaa kohta tapahtuu, ei osaa keskittyä hyviin asioihin jotka tapahtuu tällä hetkellä. Ja käy kuten Tunne lukkosi -kirjassa sanottiin, eli tunnelukoilla on itseään toteuttava vaikutus: 
"Kun pelkäät hylkäämistä - tulet hylätyksi."

Lähden kertailemaan Takasen kirjaa jos sen avulla saisin itseni työstettyä irti näistä peloista. Kirjalle oli näköjään ilmestynyt alkuvuodesta jatkoa - Murra tunnelukkosi -niminen teos. Voisi olla hyvä tutustua siihenkin.

tiistai 30. toukokuuta 2017

Toiselle menettämisen pelko

Tyhmä juttu. Tuossa taannoin eräänä päivänä tyttöystäväni kertoi saaneensa uuden kaverin. Jossain kaupungilla joku tuntematon mies oli tullut juttelemaan. He olivat jutelleet siinä hyvän aikaa ja menneet jatkamaan juttua kahville. Olivat vaihtaneet puhelinnumeroita ja sopineet näkevänsä vielä. Sen jälkeen he näkivät seuraavina viikkoina tiuhaan tahtiin.

Pakko myöntää, että en aivan osannut ajatella "Voi kuinka kiva kun hän löysi uusia kavereita." Minusta tuntui hieman omituiselta, että tapaa kadulla jonkun täysin tuntemattoman tyypin jonka kanssa vaihtaa puhelinnumeroita, ja sitten alkaa tapailla tätä tiiviiseen tahtiin. Paljon tiiviimpään kuin muita kavereitaan...

Tässä vaiheessa minulla alkoi hylkäämisen tunnelukko kolkuttelemaan pahasti. Aloin pelätä, että tyttöystäni ihastuu tähän toiseen mieheen ja sinne menetän sen mahtavan naisen. Vaikka tyttöystäväni olisikin alusta lähtien kaverimielellä liikenteessä, niin jos tämä mies osaisi liehitellä naistani siihen malliin, että saisi hänet itseensä lopulta ihastumaan. Ja tunteilleenhan ei mitään voi, niin mitäs sitten... Miksipä näin ei taas voisi tapahtua sellaisen naisen kanssa, jonka olen tuntenut hieman pidempään... Siksi minulle kumpusi tämä hirveä pelko kun kuulin hänen "tapailevan" toista miestä.

Tyttöystäväni huomasi minua jonkin painavan ja kysyi vaivaako hänen uusi miespuolinen kaverinsa minua. Minä myönsin että se hieman minua vaivaa kun sitä tuntematonta tiiviiseen tahtiin alkaa yhtäkkiä nähdä. Kysyin, että mitä hän ajattelisi jos minä alkaisin tapailla tuntematonta naista noin. Hän sanoi vain "Niin... "

Kerroin samalla että pelkäsin hänen suuttuvan jos kerron ajatuksistani hänelle. Hän sanoi vähän suuttuneensakin, kun ajatteli, että enkö minä muka luota häneen. Ja että mies on tosiaan vain kaveri ja niin pois päin. Vastasin, etten epäilekään hänen lähtevän yhtäkkiä suinpäin pettämään, mutta jos hän aikaa myöten alkaa ihastua tähän uuteen tuttavuuteen kun niin paljon aikaa yhdessä viettävät ja sitä kautta sitten menetän hänet... Hän ei siihen taaskaan oikein muuta kuin "Niin... niin..." Kerroin että pelkoni tästä olevan suuri koska on tapahtunut minulle aiemminkin.

Hän vakuutteli, että viihtyy kanssani ja ei ole ajatellut kehenkään toiseen vaihtavansa. Minä kuulemma olen ensimmäinen joka hänet kunnolla itsenään hyväksyy.

Kiva. Valitettasti tämä ei täysin rauhoittanut ajatuksiani. Hän kun ei kieltänyt ettei kyseessä voisi olla sellainen kaveri johon hän voisi ihastua. Vastasi pelkoihini vain "Niin..." Minua rauhoitellakseen hän olisi voinut vaikka valehdella, että kyseessä ei edes ole sellainen tyyppi johon hän voisi tuntea kaverillisuutta syvempää kemiaa. Mutta ei sanonut. Vaikka minä olen ensimmäinen tyyppi joka hänet itsenään hyväksyy, niin entäpä jos se mies on toinen?...

torstai 25. toukokuuta 2017

Kuulumisia pitkästä aikaa - parisuhteessa edelleen.

Aikaa taas vierähtänyt ja olen blogini unohtanut kokonaan. Huomasinpa että minulla ei ole ollut tarvetta kirjoitella blogilleni muulloin kuin ahdistuksissani. Siksi koko blogi on unohtunut. Nyt sitten tuli tarve avautua.

Tilanne on sikäli vakaa, että seurusteluni jatkuu edelleen saman ihanan naisen kanssa. Nyt ollaan jo kohta pari vuotta oltu yhdessä. Kylläpä aika onkin vierähtänyt nopeaan. Täytyy myöntää, että alkuun kävin pientä myllerrystä tunteitteni kanssa. Mietin, että onkohan seurustelu minua varten vai tahdonko olla sittenkin vain yksin. Ihan vakavissani mietin muutaman kuukauden seurustelun jälkeen laittavani homman seis. Mutta onneksi en laittanut!

On se nainen tuonut aikamoisesti iloa arkeeni. Ensinnäkin huumorintajumme ja juttumme natsaa hyvin yhteen ja siinä on jo syytä miksi viihdymme toistemme seurassa. Sen lisäksi hän ymmärtää yksinolemisen tarpeeni todella hyvin. Muutenkin hän ollut harvinaisen ymmärtäväinen kaikkia "vikojani" kohtaan. En uskonut löytäväni näin hyvin itseäni ymmärtävää ihmistä.

Vihdoin joku jolle puhua eikä vain kirjoitella tuntojaan blogille. Yksi parhammista asiosta kumppanissa on se. Olen oppinut, että puhuminen kannattaa. Onneksi me olemmekin alusta asti puhuneet kaikista ongelmistamme toisillemme. Vaikka olenkin introvertti ja en helposti ihmisille avaudu, niin tämän naisen kanssa se on ollut helpomaa. Ja hyvä niin, koska yksi syy miksi joissain parisuhteissa on ongelmia, on se, että niistä ei puhuta. Silloin niistä kasvaa yhä suurempia tabuja ja niitä on yhä vaikeampi käsitellä.

Läheisyys on ollut mahtavaa. Eipä ole enää tarvinnut kertaakaan tuntea niitä viiltäviä läheisyydenkaipuun tunteita joita silloin oli. Tyttöystävänikin on onneksi aika hellyydenkipeä, joten ei hän ole liikaa ahdistunut kun olen paikannut vuosien saatossa kertynyttä läheisyyspuutostani :D

Ilo silmillekin hän on. Voi kun hänellä on kaunis hymy ja hän nauraa paljon. Siinä riittää jo syytä yrittää pitää hänet tyytyväisenä.

Hän on sopivalla tavalla extrovertimpi kuin minä. Sellaista luonnetta kaipasinkin itseäni täydentämään. Kaikenkaikkiaan todella lämminsydäminen ihminen. Ja ihan varmasti hyvä äiti!  Onhan se varmistunut, että tässä on ihminen josta haluan pitää kiinni!

Siksi alkoikin ahdistaa, kun tuli pieni pelko hänen menettämisestään...

torstai 10. syyskuuta 2015

Ei enää yksin

Taas en ole hetkeen viettänyt aikaani kirjoituskoneen ääressä. Osittain siksi, että olen ollut lomalla ja reissannut. Mutta osittain siksikin, että ei ole ollut aikaa eikä inspiraatiota erityisempiin blogikirjoituksiin. Jotenkin kun tänne olen kirjoittamassa, niin otan jotain ihme paineita että pitäisi tulla pitkiä ja sisältörikkaita kirjoituksia. Muuten tekstit eivät mielestäni ole julkaisemisen arvoisia. Vaikka nimenomaan tämän uuden blogin perustaessani ajatuksenani oli, että vuodattelen tänne ajatuksiani terapiamielessä minkä kerkiän, vaikka sisältö ei välttämättä muille ihmisille niin merkityksellistä olisikaan. Ehkäpä nyt tästä eteenpäin alan kokeilla sitäkin...

Nyt minulla oli vain tarkoitus tehdä tähän väliin pieni tilannepäivitys. Kuten otsikkokin jo vähän vihjaa, niin sillä tavalla siinä sitten kävi, että sen viimeksi mainitsemani tytön kanssa olemme yhdessä edelleen. Me vain aloimmme olemaan yhdessä koko ajan ja asiat ovat kehittyneet nopeasti, mutta silti niin luontevasti. Nyt minä siis seurustelen. Ensikertaa elämässäni. Aiemmissa kirjoituksissani olen kertonut, kuinka paljon olenkaan tuntenut yksinäisyyttä ja läheisyydenkaipuuta. Nyt se kaikki on muuttunut kertaheitolla. Läheisyyttä on ollut enemmän kuin tähänastisessa elämässäni yhteensä ja en ole potenut enää niitä ahdistavia yksinäisyyden tuntemuksia. Joten sillä tavalla elämäni on tässä välissä aikalailla muuttunut. Eli ihan mukavalla tavalla :)

tiistai 28. heinäkuuta 2015

Tilannekatsausta

Enpäs vähään aikaan ole ehtinyt blogittelemaan. Nyt on taas sellainen jakso menossa, etten hetkeen varmaankaan tule aivan entiseen tahtiin postauksia rustailemaan. Mutta ajattelin tähän väliin tehdä pienen tilannepäivityksen. Ensinnäkin täytyy mainita, että tuli vihdoin taas treffailu aloitettua. Aiemmin kerroinkin kuinka kesäkuussa yritin nettideittailun suhteen pitkästä aikaa aktivoitua ja silloin yhden mukavan naisen kanssa viestittelin. Treffitkin sovittiin, mutta siten nainen viimetingassa ne joutuikin perumaan eikä uutta aikaa ei ole hänen kiireidensä vuoksi onnistuttu järjestämään. Kun viimeisimpään ehdotukseeni ei kuulunut enää vastastausta, niin ajattelin että antaapa olla.

En sittemmin ole juurikaan aikomuksistani huolimatta nettideittailua harrastellut, mutta pari viikkoa tapaperin ryhdyin aikani kuluksi Tinderiä swaippailemaan. Ja tulipahan sitten käytyä ensimmäisillä Tinder-treffeilläni. Mutta ei aivan tuntunut sitä oikeanlaista kipinää sen ehdokkaan kanssa. Eikä kyse ollut pelkästään kemian puuttumisesta, vaan vastapuoli erosi itsestäni elintapojensakin puolesta ehkä vähän turhan paljon.

Mutta eipä mitään, kun seuraavalla viikolla yllättäen joku tyttö alkaa Tinderissä heittelemään minulle viestiä. Viime viikonloppuna kävimme vuorostaan hänen kanssaan treffeillä. Tällä kertaa natsasikin vähän paremmin. Hän oli kyllä tosi mukava tyttö ja hänessä on jotain tosi kiehtovaa ja samalla jotain hyvin hämmentävää. En osaa oikean sanoa että mitä, mutta siitä otan kyllä selvää ;) Kyllä tässä on viestitelty ja uusia treffejä sovittu. Raportoin tilanteen etenemisestä myöhemmin.

Olen sen Tunne lukkosi kirjankin loppuun lukaissut ja tarkoituksenani on ollut siitä heränneitä mietteitä kerätä kokoon. Mutta en ole ehtinyt. Teen sen sitten rauhallisemmalla aikaa. Huomennakin pirskatti vain jo uudet treffitkin tiedossa ;)

lauantai 18. heinäkuuta 2015

Hylkäämisen tunnelukko - osa 2

Vielä hetki sitten en ollut kuullutkaan koko tunnelukko termistä. Olikin aikamoisen herättävä kokemus lukea Tunne lukkosi kirjaa. Tietysti olen innostunut tutkimaan aiheesta lisää myös internetin syövereistä ja voin kyllä sanoa, että kaikki tuo uusi tieto tietyllä tapaa muuttaa elämäni. Se auttaa minua ymmärtämään, miksi minulla on elämässäni ollut vaikeuksia ihmissuhderintamalla. Ongelmat tiedostettuani voin ryhtyä niitä korjaamaan.



Tahdon vielä puhua lisää hylkäämisen tunnelukosta, koska vasta viimeviikolla tuskastelin tämän lukon aiheuttamien erittäin voimakkaiden tuntemusten kanssa. Avaamoterapian sivuilla on hyvä yleisselostus tästä lukosta. Ja aina on mukava lukea toisen henkilökohtaisista kokemuksista, joten tässä parin blogaajan kirjoitusta kuinka he hylkäämisen tunnelukon kokevat:

Toivon tiellä toipumiseen: Hylkäämisen tunnelukko
Jalat kiedoin aurinkoon: Hylkäämisen tunnelukosta

Varsinkin viimeisimmän blogistin kirjoitus oli erittäin samaistuttavan oloista. Tämä voisi olla suoraan omasta kynästäni:

"...Sitten ovat todella läheiset ihmiset. Heidän kohdallaan pelkään menettäväni heidät kuolemalle. Tai mikä kenties pahempaa, että he hylkäävät minut siksi, että he saavat tietää kuka minä todella olen. Saatan takertua heihin, viestitellä heille liiaksi, peläten samalla menettäväni heidät juuri siksi. Olenhan raskasmielinen ihminen ja muutenkin kelpaamaton.

Ja jos koen, perustellusti tai luulosairauttani, että joku minulle tärkeä ihminen ottaa minuun etäisyyttä, saatan vaipua epätoivoon. Tai vielä pahemmin epätoivon aiheuttamaan paniikkiin. En ole asiaa ennen ajatellutkaan, mutta minä olen kokenut paniikkikohtauksia tämän elämäni aikana tajuamatta sitä laisinkaan."

Minäkin koen ja toimin noin. Mutta aiemminhan en ole osannut asiaa tiedostaa. Olen vain kokenut sen valtavan ahdistuksen, jos olen epäillyt jonkun ihmisen ottavan minuun etäisyyttä. Olen miettinyt, miksi tämä ihminen haluaa ottaa etäisyyttä, mikä minussa on vikana ja niin edelleen. Ja olen siitä todella ahdistunut. Nyt kun tiedostan tuntemuksien johtuvan tunnelukoistani, ymmärrän että asiat eivät vältämättä ole aivan niin kuin itse kuvittelen. Ja ajan mittaan ajatteluani työstettyäni saan tunnelukkoni taltutettua, jolloin alitajuntani ei enää ensimmmäisenä kehittele ikäviä hylkäämiskuvitelmia ja niiden tuottamaa ahdistusta.

Sitten hieman oman tunnelukkoni aiheuttamista hylkäämistuntemuksista. Juuri nyt parin viikon sisällä koin yhden todella pahan skenaarion. Koin siitä valtavaa ahdistusta, hylkäämisen pelkoa ja luulosairauttani aloin kehitellä päässäni kaikenlaisia harhakuvitelmia. Tämä sattui sopivasti juuri samaan aikaan, kun aloin tulemaan tietoiseksi tunnelukkoasioista.

Tilanne lähti kehittymään, kun huomasin kämppikseni muuttuvan etäiseksi. Hän on luonteeltaan samanlainen rauhalinen persoona kuin minäkin, eli tykkää olla paljon omissa oloissaan ja viettää paljon aikaa kotona. Samalla kuitenkin avoin, puhelias ja iloinen persoona. Muutama viikko sitten hänen olemuksensa kuitenkin muuttui äkisti. Hänestä tuli hiljainen ja syrjäänvetäytyvä. Hän sulkeutui pääasiassa huoneeseensa. Kyselin varovasti hänen kuulumisiaan, mutta vain sanoi kaiken olevan ok eikä vaikuttanut halukkaalta juttelemaan sen kummemmin.

Tietysti huolestuin, että mitäköhän on sattunut ja toivoin ettei mistään kovin vakavasta olisi kyse. Mutta hänen vointinsa ei ollut ainut asia mistä huolestuin. Aloin miettimään, että jos hän välttelee minua MINUN takiani. Hän oli hiljainen, koska ei enää halunnut puhua MINUN kanssani. Hän sulkeutui huoneeseensa, koska ei enää halunnut olla tekemisissä kanssani. Kuulin hänen romistelevan jotain huoneessaan ja pelkäsin hänen pakkaavan tavaroitaan. Minulle tuli paniikki. Hän on muuttamassa! Ja vain sen takia, että hän haluaa eroon MINUSTA.

Mutta miksi aina niin iloisen, positiivisen ja leikkisän kämppikseni suhtautuminen minuun muuttui noin jyrkästi? Oliko sattunut jokin väärinkäsitys? Vai oliko hänelle selvinnyt, kuka minä todella olen. Niin, oli hämmentävää lukea tuo samaistuttava ajatuksenjuoksu Jalat kiedoin aurinkoon -blogilta. Sitähän minäkin pelkään. Eli jos näytän todelliset tunteeni, ihmiset eivät pidä minusta. Joten nytkin siis pelkäsin, että kämppikseni on esimerkiksi saanut tietää blogistani ja sitä kautta lukenut minun rehellisistä ajatuksistani. Juttelimme hänen kanssaan joku aika sitten introversiosta, joten ehkäpä hän googletteli asiaa ja silloin aika helpostikin on blogilleni eksyttävissä. Ja ehkä hän teksteistäni tunnisti minut kirjoittajaksi ja lueskeli vuodatuksiani yksinäisyydestäni, epäonnestani naisasioissani ja niin edelleen. Sitten hän alkoi ajatella, että miten inhottava mies olenkaan... Tällaista rataa siis ajatukseni kulkivat.

Tilanne paheni entisestään, kun kämppikseni katosi kokonaan asiasta ilmoittamatta. Aiemmin hän oli viettänyt pääasiassa iltansa kotioloissa, mutta yhtenä iltana hän ei saapunutkaan kotiin. Ei saapunut seuraavanakaan, eikä hänestä kuulunut senkään jälkeen. Silloin aloin todella  ahdistumaan. Mietin, että kämppikseni ei kestänyt enää asua samassa talossa kanssani ja majoittui kaverinsa luokse siksi aikaa kunnes löytäisi uuden asunnon. Joskus töissä ollessani hän käy huoneensa tyhjentämässä. Kotiin tullessani löydän vain avaimen pöydältä ja paperille kirjoitetun viestin. Kasvokkain en häntä enää kuitenkaan näkisi.

Näin siis ajatuksenjuoksuni kulki. Kehittelin päässäni vaikka minkälaisia asioita joiden vuoksi vakuuttelin itselleni kämppikseni olevan jättämässä minut. Pahinta todellakin oli, kun hän aivan yllättäen katosi mitään ilmoittamatta päiväkausiksi. Siitä tuli aivan täydellinen epätietoisuus ja epävarmuus, joka sai minut aivan helvetin ahdistuneeksi. Töissäkin oli vähän vaikeaa keskittyä, kun asiaa murehdin. Mieleni teki laittaa hänelle viestiä, mutta samalla pelkäsin hänen ahdistuvan siitä yhä enemmän ja vielä todennäköisemmin jättävän minut...

Pari päivää sitten kämppikseni ilmestyi kotiin. Hänen poissaololleen oli selkeä syy. Hän oli joutunut majoittumaan muualla töidensä tai lähinnä oikeastaan niihin liittyvien logististen ongelmien vuoksi. Ja muuten hän vaikutti taas aivan iloiselta itseltään. Jokin asia selkeästi aiemmin painoi häntä, mutta ei se onneksi tainnut olla mitään niin vakavaa, että hän sitä enää murehtisi. Ja hänen poissaolonsa syy ei siis siihen liittynyt.

Eli siinä oli hyvä esimerkki, miten hylkäämisen tunnelukko vaikuttaa minuun. Kyseinen tapaus oli pahimpia hylkäämis- ja ahdistustuntemuksiani. Ja tämä tapaus sattui juuri samaan aikaan, kun aloin lukemaan Tunne lukkosi -kirjaa ja ensikertaa tulin tietoiseksi koko tunnelukko -asiasta. Joten tämä kyseinen episodi tuli kuin tilauksesta, pääsin ikään kuin tekemään empiiristä tutkimusta omista reaktioistani ja tuntemuksistani samaan aikaan. Ja tosiaankaan en aluksi osannut ajatella muuta kuin kämppikseni "pakenemista", mutta kirjan sivuja pidemmälle selaillesa ymmärsin, että ehkäpä olen hieman ylireagoimassa tapahtumiin. Ja hassulta tuntuu taas tämäkin episodi jälkikäteen ajateltuna.

maanantai 13. heinäkuuta 2015

Vanhempien aiheuttamat tunnelukot

Olen lukenut Tunne lukkosi -kirjaa ja olen ymmärtänyt minulla olevan selkeästi kolme vahvaa tunnelukkoa: emotionaalinen estyneisyys, tunnevaje ja hylkääminen. Onpa ollut todella avartavaa lukea kirjaa ja ymmärtää omat lukot. Nuo lukot vaikuttavat omaan olemukseeni ja toimintaani varmasti eniten introverttiyden ohella. Tosin tunnelukot vaikuttavat ainoastaan haitallisella tavalla, joten niistä täytyy päästä eroon. Tunnevaje ja hylkääminen ovat kuulemma vaikempia hoitaa, joten aivan yhtäkkiä niitä ei saa poistettua.


Olen lukenut kirjasta viimeksi, kuinka vanhempien toiminta vaikuttaa lapsen tunnelukkojen syntyyn. Olen tekstejä lukiessani tunnistanut kyllä niistä omat vanhempani. Palaset ovat ikään kuin loksahdelleet paikoilleen. Nyt ymmärrän taas vähän paremmin, miksi minusta on tullut tällainen kuin olen.



Emotionaalinen estyneisyys


Estynyt vanhempi saattaa olla sulkeutunut ja antaa toisille, myös lapsilleen, etäisen vaikutelman. Samalla kun vanhempi ei ilmaise tunteitaan, hän viestii lapselle niissä olevan jotain väärää ja että ne on parempi pitää sisällään. Vanhemman voi olla erityisen vaikea sietää lapsen pettymystä, surua tai vihaa, ja hän reagoi noihin lapsen tunteisiin torjuvasti "Tuommoisesta ei tarvitse suuttua, nyt lopetat! Estynyt vanhempi aiheuttaa lapselleen emotionaalisen estyneisyyden tunnelukon.

Tunnistan kuvauksesta isäni. Häneltä olen oppinut pitämään tunteet sisälläni. Ja saman voin havaita myös muutamia vuosia minua nuoremmassa pikkuveljessäni. Hän on olemukseltaan aika pitkälti kaltaiseni. Yhtä vähän hän tunteitaan ilmaisee kuin minäkin. Kun hän oli pieni, niin muistan kyllä kuinka hänestä esimerkiksi iloa ja naurua lähti isosti ulospäin. Sitten hän alkoi niiden suhteen pidättäytymään ja ehkä vähän varomaan ilmaisuaan. Ihan kuin minäkin.


Tunnevaje

Kylmä vanhempi aiheuttaa lapselleen tunnevaje -tunnelukon. Lapsi jää vaille tarvitsemaansa läheisyyttä ja hellyyttä. Kylmä vanhempi ei ota lastaan lähelleen fyysisesti eikä henkisesti. Hän ei kosketa lasta, ei pidä lastaan tarpeeksi sylissä, ei halaile eikä suukottele lasta. Kylmä vanhempi ei tyydytä lapsen yhteenkuuluvuuden tunnetta, joten lapsi kokee itsensä yksinäiseksi.

Ikävä sanoa, mutta vanhempani olivat tässä suhteessa vähän kylmiä. Molemmat olivat, joten ei ihmekään, että tämä on kehittynyt kaikista vahvimmaksi tunnelukokseni. Olen nyt aikuisiällä havahtunut, että eipäs ollut oikein läheisyydenosoituksia lapsuudenkodissani. Ja olen miettinyt millähän tavalla se on minuun vaikuttanut. Ajattelin siitä syystä minulla olevan tämän valtavan läheisyyden kaipuun ja samalla vaikeuden osoittaa läheisyyttä muille ihmisille. Nyt ymmärrän sen lisäksi siitä seuranneen vielä isommankin haittavaikutuksen, eli tunnevajeen -tunnelukon.

Hassuna faktana tunnevajeen kuvauksessa sanottiin myös: "Saatat olla romantiikannälkäinen; romanttiset elokuvat ja kirjat ovat mieleesi". Voi helvata! Häpeähän se on myöntää, mutta todellakin näin on. Tykkään romanttisista elokuvista. Olen aina tykännyt ihanista rakkaustarinoista. Ja kappas vain kun sillekin löytyi looginen syy. Suosikkielokuvani on A Walk to Remember (Muistojen polku). Aivan ihana rakkaustarina! Suosittelen. Satuhäätkin on hyvä sarja.



Hylkääminen

Aiemmin täällä pohdiskelin, miksiköhän minulla on tämä tunnelukko. Ei minua mielestäni ole lapsena hylätty. Kirjassa lukee: "Hylkäämisen tunteen voi aiheuttaa vanhempien pitkät työreissut, avioero, vahnemman kuolema jne..." Ei kuulosta tutulta... Vanhempani ovat olleet koko ajan läsnä lapsuudessani. Vai ovatko? Seuraavaksi kirjassa luki: "Vanhemman läsnäolon puutteen saattaa aiheuttaa myös päihteiden käyttö, alkoholismi..." Siinä vaiheessa kirja melkein putosi käsistäni...

Alkoholi... se perkeleen alkoholi. En sanoisi, että vanhempani ovat alkoholisteja. Tai varmaan en ole koskaan ainakaan halunnut ajatella niin. Mutta jos minun käskettäisi miettiä ikävimpiä lapsuusmuistojani, niin ehdottomasti ne liittyisivät humalaisiin vanhempiini. Ja valitettavasti taitaa olla niin, että jos minun käsketään ajatella mitä tahansa lapsuusmuistoani, niin ensimmäisenä mieleeni tulee joku ahdistava tilanne humalaisen vanhempani kanssa, vaikka en sitä ääneen sanokaan ja itsekin tahdon heti miettiä jonkun muun muiston.

Miten vahnempani käyttävät alkoholia? Molemmat ovat fiksuja ja normaalisti työssäkäyviä ihmisiä, mutta jokaisena viikonloppuna aivan poikkeuksetta on heillä ollut pakko vetää känni päälle. Ja siis ihan kunnollista reilumman puoleista humalanhakuista juomista.

Vanhempien juominen lapsen silmin näyttää aivan hirveältä. Muistan lapsuudestani paljon niitä tilanteita ja muistan ne todella elävästi. Oli todella pelottavaa lapsena, kun en ymmärtänyt miksi vanhempani olivat yhtäkkiä niin outoja. Muistan joskus itkeneeni äidille: "Miksi isä on tuollainen" ja äitini huutaen isälle:"Kuulitko kun Petsku ihmettelee! Miksi sinä siinä taas tuossa kunnossa!" Mutta äitini toikkaroi itse aivan yhtä humalassa ja tilanne oli minusta todella pelottava. Muistan yhä nuo tilanteet ja tunteet elävästi. Ovat ne niin syvälle juurtuneena.

Ja kun pikkuveljeni oli samassa iässä, saatoin huomata hänen käyvän läpi tismalleen samoja tunteita. Hänen käytöksensä ja olemuksensa muuttui, kun vanhempani olivat humalassa. Hän oli pelokas, hän oli surullinen ja joskus vihainen. Kerran hän itkukurkussa huusi äidilleni: "Sinäkin siinä vain humalassa selität!", ja meni ovi paukkuen huoneeseensa. Olin itsekin yhtä ahdistunut, mutta minä olin vain jo jollain tapaa tottunut ja turtunut. Yritin vain... en edes tiedä. Varmaan vain torjua ja tukahduttaa nuo ikävät tunteet mielessäni. Tavallaan vain alistuin.

Nämä ikävät tilanteet liittyvät nimenomaan äitiini. Hänen alkoholinkäyttönsä ei rajoitu pelkästään viikonloppuiltoihin, vaan hän voi tehdä sitä vaikka arki-iltana. Vapaalla ollessaan hän voi aloittaa tissuttelun jo aamusta. Hän tekee sitä salaa. Ikään kuin kukaan ei muka huomaisi. Siis hän selkeästi haluaisi olla koko ajan pienessä sievässä. Inhoan sitä... vihaan sitä... miksi järkevän ihmisen täytyy toimia noin?

Kukaan ei ole koskaan sanonut mitään. Ei edes isäni. Vaikka äitini on keskellä päivää humalassa, isänikin on ikään kuin ei mitään. Vaikka on hän selkeästi hieman tympääntyneenä. Kukaan meistä ei ole sanonut äidilleni mitään emmekä keskenämmekään ole keskustelleet hänen alkoholinkäytöstään. Se on varmaan puolustautumismekanismi, että koko asian yrittää ikään kuin torjua. En minä ollenkaan mieti äitini alkoholinkäyttöä nyt kun olen toisella puolella Suomea. Mutta kun olen vanhemmillani käymässä ja huomaan äitini humalatilan alkavan päivänmittaan nousta, minua alkaa ahdistaa. Mutta siltikään en koskaan ole sanonut yhtään mitään... Vasta nyt olen alkanut miettimään, kuinka minä voisin vihdoin laittaa stopin tälle...

Mutta olihan nämä aivan perseestä olevia muistoja! Humalaiset vanhemmat pienen lapsen silmin katsottuna on aivan hirveätä. Tästä on yksi erittäin hyvä valistusvideo. Päätin jo teini-ikäisenä, että kun minulla on omia lapsia, niin en ole humalassa heidän nähdensä. Ja se päätös satavarmasti pitää!

Hieman kyynel tuli silmään lapsuuden tilanteita muistellessani. Pakko näitä on kuitenkin muistella. Tunnelukkojen syntyperä täytyy selvittää, jos lukot aikoo avata. Kirjassa varoiteltiinkin, että välillä sitä lukiessa ja omia lukkoja pohtiessa voi tuntua pahalta. Mutta se on ainoastaan hyvä merkki. Se tarkoittaa, että silloin ollaan ongelmien ytimessä. Oikeastaan yllätyinkin nyt, miten pystyin tätä asiaa nyt avaamaan, kun on aiemmin tuntunut todella hankalalta asiaa ajatella tai kirjoittaa siitä

Kyllä tässä on nyt aivan selkeä syy hylkäämisen tunnelukolleni. Hylkäämisen pelko on juurtunut minuun aivan helvetin syvälle. Ja olen kokenut näitä tunteita todella vahvasti juurikin nyt tällä viikolla. Viikonloppuna pakenin niitä riippuvuuksiini ja muuallekin. Haluttaisi purkaa vähän näitä ajatuksiani sekä yleisestikin lisää hylkäämisen tunnelukosta. Taidan kuitenkin jättää sen ensi viikolle, koska tässä tuli jo ihan riittävästi tekstiä yhdeksi postaukseksi.

Mutta kaikki alkaa nyt tuntua loogiselta. Ylläolevat kolme kuvausta kuvaavat vanhempiani täysin, joten on myöskin aivan selkeätä, miksi minulle on kehittynyt juuri nämä kolme tunnelukkoa. Ja ne taas hyvin pitkälti selittävät, miksi olen tällainen kuin olen. Tutkimusmatka jatkuu taas seuraavassa jaksossa...