sunnuntai 9. lokakuuta 2022

Raskain asia elämässäni

Pettämisestä on mennyt jo aikaa ja monenlaista on ehtinyt tapahtua sen jälkeen. Niistä kirjoittelen myöhemmin. Kirjoitan nyt vain miten raskaasti otin asian.

Tämä on ehdottomasti raskain asia elämässäni. Pettäminen on aina raskasta, koska läheisin ja luotetuin ihminen yhtäkkiä pettää luottamuksen täysin. On muutamia syitä miksi itse otin asian erityisen raskaasti:

- Oma introvertti luonteeeni. Minulla kestää tutustua ihmisiin ja todella varoo ketä päästää pieneen luotettuun piiriinsä. Se on syvin luottamus mitä voi antaa. Yhtäkkiä se kaikki menee. 

- Minun oli todella vaikea ylipäätään löytää ketään. Nuorempana tuli vain torjuntoja ja oli todella huono itseluottamus. Koin että kukaan ei minua koskaan haluaisi. Se ahdisti todella. Jos joutuisin taas yksin, pelkään että aivan samanlainen jatkuvien torjuntojen ja yksinäisyyden karuselli on taas edessä. Pelko että enää en ikinä tule löytämään ketään toista.

- Seksuaaliset tarpeet. Niitä on paljon. Tyttyöstäväni oli ainoani. Minulla siitä jopa ikävä tunne. Kun ei ole päässyt kokemaan. Elämään sitä villiä nuoruutta. Tyttöystävälläni oli kokemuksia enemmän. Kun hän niistä puhui, korosti se omaa kokemattomuuttani. Me joskus asiasta keskusteltiinkin. Mutta tärkeysjärjestykseenhän minä asiat laitoin. Kun on löytänyt itselleen ihanan kumppanin, niin aivan turha menneitä jäädä murehtimaan, vaan kannattavinta uskoutua tälle yhdelle ja keskittyä hetkeen. Mutta niin vain, hänpä sitten olikin se joka niitä kokemuksia ja jännitystä meni hankkimaan lisää. Hänen edelleen ollessa itselleni se ainoa. Se tuntui todella pahalta ja ahdistavalta. Sattui erityisesti.

Ahdistava ajatus, että jos kun tiemme erkanevat, niin hänen on naisena totta kai helppo päästä läheisyydenkaipuutaan ja seksuaalisia tarpeitaan helpottamaan. Valmiita miehiä siihen hommaan aina löytyy. Itse pelkään että edessä on vain kipeä yksinäinen tulevaisuus.



maanantai 25. heinäkuuta 2022

Kolmas päivä pettämisestä

Nyt kolmas päivä menossa siitä kun kuulin pettämisestä. Oloni on tyhmä. Tunnen tyhmiä tunteita. Siis siinä mielessä, että vihaisten tunteitten sijaan koen tällä hetkellä puolisoani kohtaan lähinnä lämpimiä ajatuksia.

JÄRJELLÄ tiedän, että oikeasti tilanne ei ole hyvä ja terveellinen, mutta seuraavanlaisia tunteita sisälläni velloo:

Mietin tilanteen positiivisia puolia; Kukaan ei ole kuollut tai mitään muuta niin vakavaa. Ja ennen kaikkea, “KUKAAN EI OLE JÄTTÄMÄSSÄ MINUA. Hän haluaa edelleen olla kanssani.”

SIIS OIKEASTI? Järjettömiä ajatuksia tässä tilanteessa, tiedän. Mutta noin vahvasti minulle vaikuttaa hylätyksi tulemisen pelko edelleen. Hylkäämisen tunnelukko. Että uskoo tämän naisen olevan ainut nainen maailmassa joka minut haluaa ja hänestä haluaisi pitää kiinni vaikka hän tekisi tämmöistäkin! Uskomatonta omastakin mielestä. Kohta varmaan alan vain etsimään itsestäni virheitä ja miten voisin ne korjata ettei enää vastaavaa tapahtuisi.

Tämä nainen on ollut elämäni tuki ja turva. Se ihminen johon voi turvautua vaikeissa tilanteissa. Aina kun tulee kriisi, niin tulee vain sellainen lämmin olo että haluaa ottaa hänet halaukseen. Samoin tässäkin, vaikka kaikki nämä ikävät tunteet ovat hänen aiheuttamiaan. Tuli eilen melkein itku kun asumuserosta puhuttiin (hänen aloitteestaan). Siitäkin sisälläni ajattelen nyt: “Ei, en halua että hän lähtee pois. Haluan hänen pysyvän täällä kanssani.”

 

Sitä miestä kohtaan minä tunnen vihan tunteita. Säälin hänen perhettään. Uskomatonta, että perheestä huolimatta minun ihana ihmisläheinen naiseni meni pettämään sen varatun miehen kanssa. Vaikka meillä olisi ollut vaikeaa, niin olisin kuvitellut hänen edes sitä perhettä ajattelevan. Mutta ei edes se haitannut.

Päivällä hieman ahdisti tänään enemmän. Jopa niin että melkein oksetti. Ruoka ei tänään oikein maistu. Eniten on ahdistanut, etten mitekään voi käsittää että tämä ihana naiseni jonka kanssa kaikista vaikeimmistakin asioista on voitu puhua avoimesti, niin yhtäkkiä toisen miehen kanssa lähtee täysillä vehtaamaan selkäni takana. Ja pitkään. MITÄ HELVETTIÄ?

Tuntuu että minua ei kohdella enää minkään arvoisena ihmisenä, kun minulle maailman tärkein ihminen, kaikista luotetuin ja uskotuin ihmiseni voi tehdä minulle näin. Että hän yhtäkkiä täysin ohittaa sen suurimman luottamuksen. En ymmärrä EN YMMÄRRÄ.

Tunteeni ailahtelevat laidasta laitaan. Välillä edellämainittua ahdistusta, välillä mietin tilanteen positiivisia puolia. Jopa eniten niitä. Suurin tunne on tänään ollut, että onneksi kukaan ei ole jättämässä minua. Ja että tämä lopulta voi vain lähentää meitä, kun näinkin vaikeista asioista voi puhua. Mitä helvettiä?

Niin tyhmiä tunteita. Enhän tietenkään voi tämmöisen arvaamattoman petturin kanssa jäädä yhteen. Itseäni siinä vain satutan. Auttaisiko näitä tunteita tasoittamaan se asumusero ja jos välissä kävisin tapailemassa muita naisia?



sunnuntai 24. heinäkuuta 2022

MINUA PETETTIIN! - Avovaimo pani toista miestä :(

Tyttöystäväni sitten petti minua! Voi helvetti piti tämäkin sitten joutua kokemaan!
Olen aivan ihmeissäni. En voi uskoa tätä todeksi. Mitä vittua tässä maailmassa tapahtuu? Eikö keneenkään voi enää luottaa?
Ja siis oikeasti, en todellakaan olisi uskonut että kaikista ihmisistä hän pettää. Ei kukaan kavereistanikaan. Hän on luonteeltaan sellainen ihanan empaattinen ja ihmisläheinen. Niin toiset ihmiset huomioiva ettei parempaa voi olla.

Olisin korkeintaan kuvitellut, että hän saattaa hetken mielijohteesta suudella toista miestä ja laittaa heti stopin: "Apua kamala! En voi tehdä tätä miehelleni!"
MUTTA EI... Kyseessä oli AIVAN TÄYSI PANO! Eikä edes hetken mielijohteesta, vaan hän oli flirttaillut sen miehen kanssa jo ainakin kuukausia! Se oli pahinta. Mitä helvettiä oikeasti?! Siis HÄN!


Hän petti toukokuussa ja nyt heinäkuun lopussa tunnusti. Miten hänellä on pitänyt pokka?! Tavallisesti hän ei pysty pitämään pieniäkään salaisuuksia vaan aina pakko kertoa tai ei osaa olla naama peruslukemilla mitenkään. Mutta nyt aivan heti pettämisen jälkeen hän on ollut täysin normaalisti ja olemme normaalia parisuhdearkea viettäneet. Mitä vittua? Ja sitä ennen hän on minun selkäni takana asiaa suunnitellut aivan naama peruslukemilla. Pettämisen jäleen hän oli yhdelle kaverilleen kertonut ja hän oli suositellut tunnustamista. Mitä jos kaveri olisi ollut toista mieltä? Olisiko hän edelleen jatkanut aivan kuin ei olisikaan?

Se mies oli hänen vanha kaverinsa johon hän alkoi joku pari kesää sitten pitää taas yhteyttä. Pitkiä puheluita ym aina hänen kanssaan. Minä totta kai siitäkin tulin jo hieman mustasukkaiseksi, kun taas hän alkoi tiiviisti jonkun miehen kanssa olemaan yhteyksissä. Kun huonoja kokemuksia on. Mutta yritin olla järkevä. Etten olisi mustasukkainen. Koska minulla oli jo täysi luotto kehittynyt. Joten halusin osoittaa olevani luottavainen puoliso ja suhtautua asiaan normaalisti. Mutta kunka taas kävikään, kuinka taas kävikään... Joten miten ikinä voin kenenkään naiseni miespuoliseen kaveriin suhtautua että "Se on vaan kaveri. Mies ja nainenkin voi olla vaan kavereita." Kun tämän nykyisen naisen kohdalla se ei koskaan ollut totta...

Hän oikeasti sai minut tuntemaan, että hän haluaa olla vain ja ainoastaan minun kanssani. Niin siksi on aivan järkyttävää kun hän voi tuollaista vehtaamista harrastaa selkäni takana aivan pokkana!

Ja mikä koomisinta, hänkin oli oikein loukkaantunut ja suuttunut kun oli selvinnyt, että mies oli samanlaista viestittelyä harrastanut myös puolisoni kaverin kanssa. Siis hah! - puolisoni menee pettämään minua, mutta loukkaantuu ettei olekaan miehen ainoa. Mitä helvettiä oikeasti?..

Siinä siis selvisi, että he olivat pidempään viestitelleet eivätkä panneet vain hetken mielijohteesta. En ikinä olisi hänen luonteestaan voinut kuvitella. Hän oli lähdössä omalle reissulleen täysin tietoisesti pettämään! Nyt hän vikisee pahoillaan että "voi voi mitä tuli tehtyä". Haluaa olla kanssani. No haluta saa! Vittu sentään!


Mutta mitä tunnen? Siis olotila on vielä hyvin normaali. Olen kokenut ainoastaan pienen suuttumuksen, mutta en mitään raivoa. En ole itkenut isosti, pieni alakuloisuus hetkellisesti. Aivan normaalia arkea olen jatkanut. Ja eilenkin, eli samana iltana kun hän pettämisen oli tunnustanut, kävimme yhdessä aivan normaalisti kävelyllä ja juttelimme kivasti kaikkea niitä näitä. 

Mutta kyseessä voi olla se, miten ihminen mielessään kriisejä käsittelee. Ensin kai yleensä tulee kielto-vaihe. Kun ei voi asiaa edes todeksi uskoa. Joten nyt on varmaan se menossa. Menee varmaan muutamia päiviä. Sitten ehkä asian oikeasti ymmärtää ja en osaa yhtään sanoa miten reagoin. Tuleeko minulla täydellinen romahdus ja itku? Vai tuleeko suuttumus ja alan paiskoa tavaroita? En yhtään osaa sanoa. En mitään vastaavaa ole koskaan joutunut kokemaan.

lauantai 1. tammikuuta 2022

Lisää mietintöjä parisuhteesta ja lapsista

Mainitsin että lapsien teko alkaa tulla ajankohtaiseksi. Ikämme puolesta asiaa ei voisi kauheasti pitkittää, jos niitä tahtoo joskus saada. Täytyy myöntää, että itseäni ajatus lapsista jännittää. Niitä samoja ajatuksia minullakin kuin monella nykynuorella lapsiperhe-elämästä. Asia on nykyisin brändätty aika vaikeaksi. Lapsiperheen vanhemmilla omaa aikaa ja rauhaa ei enää olisi ollenkaan. Koko ajan joku huomiota hakemassa. Eihän se mukavalta kuulosta, varsinkaan tällaiselle kaltaiselleni introvertille. Työelämäkin varastaa mielestäni jo turhauttavan paljon aikaa.

https://www.huonoaiti.fi/lapsiperhearki-tappoi-parisuhteeni-mutta-eron-jalkeen-on-parempi-olla/

Välillä mietin, että onko ajatteluni lapsellista ja itsekästä. Kun en niin selkeästi haluaisi sitoutua ja haluaisin vain pyhittää paljon vapaa-aikaa itselleni ja omiin puuhiini. Että olisiko aika ottaa hieman jo vastuuta ja perustaa perhe? Tekisikö se hyvää, kasvattaisiko se minua ihmisenä?

Mutta niin paljon vaan mielessä painaa oman ajan ja rauhan menetys. Kun itseasiassa nyt on oikein mukavaa. Riittää kun päivätyöni teen, eikä ole isompia murheita eikä mitään vastuita huolehdittavana. Sitten on rauhaa ja aikaa. Varsinkin viikonlopuista nautin suunnattomasta, että saan nukkua pitkään ja aivan rauhassa heräillä aamukahvia nauttien omiin puuhiini. Vaikka pääosin omissa puuhissa kotonani viihdyn, niin voin milloin tahansa ottaa ja lähteä menemään minne vain. On se vapaus aina.

Mutta tästä huolimatta olen huomannut pohjimmiltani haluavani lapsia. Aina välillä huomaan miettiväni mitä opettaisinkaan omille lapsilleni ja mitä kaikkea heidän kanssa tekisinkään. Tai lapsen. Luulen että yksi on omalle luonteelleni maksimaalinen määrä. Lukemieni tarinoiden mukaan lapsiperheen ongelmat alkavat useamman lapsen jälkeen. Joten kyllä lapsia sinällään kaipaan, Valitettavasti se vaan mietityttää nykyisen kumppanin kanssa pienistä asioista johtuen. Sellaisista asioista jotka eivät nyt haittaa, mutta joiden pelkää muuttuvan rasitteeksi lapsen tultua kuvioihin.

tiistai 28. joulukuuta 2021

Hieman mietintöjä parisuhteesta ja sen tulevaisuudesta

Kerroin pelostani menettää nykyisen parisuhteeni, kun tyttöystäväni turhautuneisuuttaan jo erovihjeitä päästeli suustaan. Aina kun tulee vähänkään jotain sellaista toisen suusta, niin minulla tulee valtava ahdistus. Ja sitten alan tarkkailla omaa toimintaani ja miettiä miten minun pitää oikein toimia toisen hyväksi. Minulla on niitä niin sanottuja tunnelukkoja asian kanssa ja tällaisissa tilanteissa ne heti aktivoituvat. No hän ei ole haluamassa minusta eroon, se on varma. On hän vahvasti kiintymyksensä ja halunsa sitoutua minuun osoittanut. 

Mutta kyllä minun on itsekin myönnettävä, että minulla on välillä epävarma olo tästä suhteesta. Tällä hetkellä hieman vahvemmin. Samat tuntemukset ovat olleet läsnä enemmän ja vähemmän koko tämän suhteen ajan. Mutta kun oli suorastaan saavutus parisuhde löytää, niin en ole tällaisia ajatuksia julki tuoda aiemmin.

Siis suhteessamme menee sinällään ihan kivasti. Viihdymme toistemme kanssa ja huumorintaju pelaa yhteen. Mutta on pieniä juttuja jotka mietityttävät tulevaisuuden kannalta. Etenkin mahdollisen tulevan yhteisen perhe-elämän kannalta. Sellaisia juttuja joiden kanssa nyt tulee toimeen, mutta joiden pelkää kertautuvan rasitteeksi perhe-elämässä. Olen miettinyt, että jos seurustelu-elämäni olisi mennyt "normaalimmin", eli olisinkin päässyt kokeilemaan seurustelua naiseni kanssa huomattavasti nuorempana, niin en välttämättä olisi enää hänen kanssaan... Pitkäaikaiset lukijat tietävät miten oli vaikeuksia ylipäätään parisuhdetta löytää.

Oli yksinäisyyttä, välillä hyvin tuskallistakin liki 30-vuotiaaksi saakka. Aina vaan tuli pakkeja, niin usko ja mieli oli toisinaan hankala pitää positiivisena. Valtava läheisyyden kaipuu, mutta kukaan ei tuntunut lähelleni haluavan. Joten kun lopulta puolisoni kanssa aloimme seurustella, oli ihan mahtavaa kun kelpasi vihdoin jollekin. Vihdoin oikeata läheisyyttä! Kyllä teki hyvää!

Mutta, samalla oli jo silloin paljon juttuja jotka arveluttivat. Miten hän puhui niistä mt-ongelmistaan, aika rankkoja juttuja. Ja miten hän heti alusta alkaen oli tahtomassa lapsen tekoon, vaikka emme paljoa edes tunteneetkaan. Ja ne pari romahdusta jotka olen tässä ajassa ehtinyt häneltä nähdä, olivat vähän ahdistavia itsellekin. Ja paljon pienempiä juttuja. Joten jos olisin nuorempana hänen kanssaan päässyt seurustelemaan, ilman vuosikausien yksinäisyyden aiheuttamaa itseluottamuksen vajoamista, olisin varmaan todennut että "Tämä ei nyt ollut minun juttuni, katson seuraavaa." Olisin uskonut että minut kyllä joku toinenkin haluaa.

Mutta nyt.. kun on ne ikävät kokemukset takana, pelkää että sama olisi taas edessä jos nyt lähtisin. Samaa yksinäisyyttä vuodesta toiseen, täysin ilman mitään läheisyyttä.

Mutta myönnettävä se on, että hieman erilaista ihmistä kaipaisin vierelleni. Ristiriitaisia ajatuksia asiasta. Toisaalta mietin että olenko vaan lapsellinen jos tämmöisiä mietin. Että eikö vaan yksinkertaisesti riitä, että on ihan kivaa yhdessä ja voi olla onnellinen siitä? Kaikki eivät ole näinkään onnellisessa asemassa? Ja se toinen puoli pohtii että "Ei hitto, ei tämä ole se ihminen, kenen kanssa haluan loppuelämäkseni pariskunnaksi sitoutua ja perheenkin perustaa. Kun on vain yksi elämä, niin se pitäisi elää niin että siitä täysillä nauttii".

lauantai 25. joulukuuta 2021

Parisuhde vielä kasassa

Pari kuukautta sitten tuli todellinen ahdistus parisuhteen menettämisestä. Muuten meni hyvin, mutta pidempiaikaiset ongelmat makuuhuoneen puolella kasaantuivat jo isoksi suhdettamme rasittavaksi taakaksi. Kuluneena syksynä ne lopulta purkautuivat tyttöystäväni kohdalla ulos sellaisina raivareina että todellakin säikähdin. Menin suorastaan paniikkiin. En ole koskaan nähnyt häneltä mitään sellaista. Hän jopa totesi että: "Onko vain myönnettävä että tämä homma ei meillä yhdessä toimi!?" Vähemmästikin siinä säikähtää...

Ja sen jälkeen aloin tosissani hakea apua parisuhteeni pelastamiseksi. Lähdin hakemaan apua terapiasta ja lääkäriltä. Olen ehtinyt käydä pari kertaa terapiassa, tosin terapeutti ei kauheasti ole vielä mitään suuntaviivoja itselleni antanut, vaan aika on mennyt vain itsellä purkautuessa. Ja käytännössä olen vielä purkautunut ihan muista kuin seksiasioista. Niihin kun koinkin saaneeni apua lääkärin kautta. Tuli valtava tarve purkautua muista parisuhteeseen liittyvistä asioista. Yhdessä puolisoni kanssa emme ole vielä käyneet.

Lääkärissä siis kävin ja tutkimuksissa ei löytynyt mitään ongelmia. Sain pillereitä avuksi ja OHHOH että ovat tehokkaita! Ja kylläpä kummasti piristi mieltä kun ei ole enää mitään paineita suorituskykyongelmista. Ja tajusin,että ne kaikki muutkin asian ympärille liitttyneet ongelmat ovat johtuneet asian tuomasta epävarmuudesta itselleni.
Paljon on muita mieltä painavia asioita parisuhteessa, mutta ainakaan miehinen suorituskyky ei huoleta enää tipan vertaa! Kun tietää että siihen apua on lähellä, niin on saanut itseluottamusta muutenkin ihan eri tavalla. Se on itselleni iso juttu. Joten kyllä, ei enää huolta siitä! Miksi sitten ei meinannut homma toimia ilman lääkinnällistä apua vaikka muuten ei esim ole mitään ongelmia yksin toimiessa kiihottumisen kanssa? Voisin avautua aiheesta enemmän joskus. Toistaiseksi nyt tämä hyvä!


sunnuntai 24. lokakuuta 2021

Pelko parisuhteen menettämisestä nyt!

Helvetti ahdistaa! Pitkään aikaan minusta ei ole kuulunut täällä mitään, koska on mennyt niin hyvin ja tasaisesti. Kirjoittelemisen tarpeeni pulpahtaa lähinnä aina kun on jotain ongelmia elämässä. Ja nyt on, pelkään todella vahvasti että olen menettämässä tämän ihanan ja pitkän parisuhteeni...

Nopea päivitys yleistilanteeseen: tyttöystävälläni oli se paha ja lamaannuttava masennusjakso pari vuotta sitten. Mutta hän pääsi hyvin tolpilleen terapian ja kuntouttavan työtoiminnan ansiosta. Ja sinne työpaikkaan hänet otettiin töitin sen jälkeen, joten todella hyvin menee! Molemmat olemme vakaassa työelämässä, olemme muuttaneetkin hieman etäämmälle pääkaupunkiseudun sykkeestä luonnonläheiseen paikkaan ja asunto on kiva. Jopa lapsen hankkimisestakin on puhuttu ja vähän sillä meiningillä on touhuttu, mutta vielä ei ole tärpännyt. 

Joten parisuhteessa menee ihan kivasti lähes kaikin puolin - lukuunottamatta yhtä asiaa... Nimittäin petipuuhissa on ongelmia. Ja ne ovat vain minusta johtuvia ongelmia. En ole seksiasioista kirjoitellut tänne aiemmin, vaikka on ollut mielessä. Pakko kirjoitella joskus tarkemmin. Mutta nyt tarvitsen apua, tarvitsen terapiaa ja kaikkea. Apua oikeasti. En todellakaan halua että tämä ihana parisuhteeni loppuisi tällaiseen asiaan.

Ne ketkä ovat olleet tämän ja vanhan blogini lukijoita pidemmän aikaa, tietävät kuinka haastavaa minulle oli edes löytää parisuhdetta. Joten jos menettäsin tämän ihanan ja muuten toimivan parisuhteen omista miehisistä ongelmista johtuen, en voi edes kuvitella kuinka musertavaa se olisi. Kuinka siinä olisi enää ikinä itseluottamusta lähteä uutta suhdetta hakemaankaan...

Olen niin ahdistunut nyt. En tiedä pystynkö töihinkään ensi viikolla.